Pikkuhiljaahyvätulee...

Pipari odottikin karsinan nurkassa hiljaa tulemistamme. Oven avattuamme sen silmät kirkastuivat ja korvat hörötti meitä kohti. Ja pieni hirnahduksen hörinä toivottaa meidät tervetulleeksi karsinaan.
On se kumma kuinka iso hevonen/poni huomaa, että ihminen on vielä lapsi. Minulle, aikuiselle ihmiselle se on jokseenkin "tunteeton" mutta Netten nähtyään sen ilme muuttuu lempeäksi ja se painaa päänsä Netten olkapäätä vasten ikäänkuin halatakseen. Joka kerta Nette antaa tullessaan pienen pusun ponin turvalle, ja joka kerta molemmat sulkevat silmänsä tuona pienenä yhteisenä hetkenä. Minä, joka aina on luullut kaikkia koneja samanlaisiksi huomaan että hevosilla on tunteet, ilmeet, eleet ja luonteet.. jopa koiruuksien suunnittelutkin paistavat läpi..
Nette pelkää edelleen putoamista estetunnilla mutta tänään, kun poni toimi suhteellisen hyvin alkoi pienen pieni itseluottamuksen häivähdys palata tytön ratsastukseen takaisin. Vaikka edistys ei ole suuri mutta Sannan, Netten ratsastuksenopettajan, pienikin kannustus muistetaan ikuisesti ja sillä pääsee suuria jättiläisen askelia eteenpäin. Pitkä tehtävärata tietysti väsyttää mutta laitettakoon se hiihtämisen syyksi, koska Nette hiihti tänään koulussa 6km ja se varmasti tuntui vielä jaloissa. Vaikka äiti itse yrittää kehua ja kannustaa parhaansa mukaan, mutta ainakaan Nette ei sitä noteeraa. Ainoastaan Sannan sana on merkityksellisin mitä ratsastamiseen tulee...
Pipari sai kiitokseksi hyvästä työstä mehukkaan päärynän, ison halin ja hyvänyön suukon...
Hyvä päivä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin...